Historia

ENTISAJAN ERÄNKÄYNTIÄ
Maanviljely ja karjanhoito olivat 1500-luvun loppupuolella kauhavalaisten pääelinkeinot, mutta myös ”metsänotuksilla” oli merkitystä pitäjän asukkaiden ruokakomennossa. Syötävää riistaa olivat tuolloin metsäkanalinnut, jänis, peura ja hirvi. Suurriistan eli lähinnä karhun sekä turkiseläinten metsästys olivat jo tuolloin valtiovallan säätelyssä ja valvonnassa, sillä turkisten kysyntä oli kasvanut, mutta turkiseläimet vähentyneet. Hallitsijat Kustaa Vaasasta lähtien olivatkin varanneet arvoturkisten etuosto-oikeuden itselleen, mutta tätä määräystä rikottiin yleisesti ja niinpä esimerkiksi kauhavalaista Sipi Kamppista kuuluu syytetyn vuonna 1574 Ilmajoen talvikäräjillä karhuntaljan laittomasta myynnistä!

Valtiovalta määräsi 1500-luvulta lähtien rauhoitusaikoja estääkseen riistaeläinten pyynnin lisääntymisaikoina ja turkisriistan pyynnin kesäkarvaisena. Niinpä esimerkiksi orava, näätä ja kärppä olivat rauhoitettuja puolipaastosta (pääsiäisenseudusta) pyhäinmiesten päivään sekä hirvi ja peura samasta ajankohdasta Olavin messuun. Sittemmin tervanpoltto vei Kauhavankin miesväen ajan niin tarkkaan, että metsästys jäi vähemmälle. Lehmiä ja muita kotieläimiä raadelleiden susien ja karhujen yhteismetsästykseen piti silti osallistua kaikkien siihen kykenevien miehenpuolten.(Kauhavan historia 2, 1998)

METSÄSTYSSEURAN PERUSTAMINEN
Ensimmäiset metsästysseurat syntyivät Suomessa jo 1800-luvun lopulla, mutta enimmät vasta 1900-luvun puolella. Kauhavan vanhin metsästysyhdistys on Kauhavan Metsästysseura, joka perustettiin jo vuonna 1932. Erämiehet synnytettiin kesällä 1945 eli pian sotiemme päätyttyä. Ylikylän Metsästysseuran perustava kokous pidettiin huhtikuussa 1954 ja samoihin aikoihin aloitettiin myös Alakylän Metsästysseuran perustamistoimet.

Toimintaa oli käynnistämässä riistapäällikkö Niilo Harja, virkansa puolesta. Metsästysseuran ensimmäinen kokous pidettiin 15. elokuuta 1954. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Arvo Kankaanpää ja sihteeriksi Toivo Lauri. Kokouksessa oli ollut läsnä kolmisenkymmentä asiasta kiinnostunutta Mäenpään ja Pernaan suunnan miestä. Johtokuntaan valittiin Vilkas ja Valde Hemminki, Niilo Jaakkola, Martti Järvi, Arvo Kankaanpää, Toivo Lauri, Atte Pernaa, Matti Y. Sippola, Ville Varpaluoma sekä Arvo Viitamäki. Seuran jäseniksi päätettiin ottaa maanomistajia (”pinta-alaraja kolme hehtaaria”) sekä ns. maksavia jäseniä. Ensimmäisen toimintavuoden päättyessä seurassa olikin jo 78 jäsentä, kun niitä tätä kirjoitettaessa on 239.

Toimintavuoden 1954-55 puheenjohtajaksi valittiin Arvo Kankaanpää, sihteeriksi Toivo Lauri ja rahastonhoitajaksi Martti Järvi. Kankaanpää toimikin sitten puheenjohtajana seuraavat 12 vuotta eli vuoteen 1966 ja hänet nimitettiin vuonna 1969 seuran kunniapuheenjohtajaksi.

Mainittakoon, että merkittävämmin rupeaman sihteereinä ovat tehneet Matti Y. Sippola ja Kauko Viitamäki, jotka kumpikin hoitivat tehtäväänsä toista kymmentä vuotta.

Perustavassa kokouksessa tehtiin päätös jättää seuran alueen rajojen tarkka määrittely metsästysseurojen johtokuntien sovittavaksi. Sopimisten jälkeen alakyläläisten alueeksi tuli pitäjän luoteispuoli, joka rajoittuu etelässä Kauhavanjokeen, lännessä Lapuanjokilinjaan, luoteessa Alahärmän rajaan, pohjoispuolella Porolammesta Kortesjärven rajaa tiehen 63 ja rajan Kauhavan MS:n kanssa kulkiessa mainitulta tieltä sähkövoimalinjaa Ahvenvuoreen, josta lentokentän pohjoispäähän ja siitä kenttäalueen länsipuolta alas Renkoon. Alueen pinta-ala on reilut 8 500 hehtaaria, jonka pääosa pienehköjen peltoalojen ja nevamaiden sieltä täältä rikkomaa talousmetsää ja osa peltoriistan suosimaa eteläpohjalaista viljelyslakeutta.

PIENRIISTA – RIEKOSTA RAPPIKANAAN
Toimintakertomuksissa on esitetty vuosittain arvioita kuluneen kauden riistatilanteesta. Arvo Viitamäki on kirjoittanut vuoden 1954 riista-asioista. ”Riistakanta on kuluneena vuonna ollut niukka, joka johtui edellisenä vuonna harjoitetun ryöstömetsästyksen seurauksista, kun linnut joutuivat hakemaan ruokansa pelloilta. Kuvilta ja pelloilla ruokailemassa olevia lintuja onkin tästä lähtien kielletty ampumasta Tasavallan Presidentin päätöksellä, joten tällainen suurteurastus ei enää toistu, sillä metsästysseuran olemassaolo sen estää.” Tuota ei voi sen selkeämmin sanoa, ja siitä voi myös päätellä seuran toiminnan olleen heti alusta pitäen oikeilla raiteilla.

Vuosi 1956 näyttää olleen linturiistan osalta huono, mutta lintuja on ollut enemmän 1959, jolloin varsinkin teerikanta on ollut runsas. Samoin on ollut peltoriistan laita, josta sihteeri Matti Y. Sippola on merkinnyt muistiin seuraavan. ”Peltopyy- ja rusakkokannat ovat kovasti lisääntyneet, sillä eräänä helmikuun päivänä oli samalla ruisvainiolla neljä peltopyyparvea ollen yhteensä 56 pyytä.” Vuosina 1964-67 on osallistuttu Helsingin Yliopiston suorittamaan peltopyiden ravintotutkimukseen, jota johti riistabiologi ja sittemmin tohtori Erkki Pulliainen yhteysmiehenään Matti Sippola seuran taholta.

Metsästysseuran ensimmäisessä kokouksessa päätettiin saaliskiintiöiksi kaksi metsäkanalintua päivässä ja neljä viikossa sekä jänislupia yksi päivälle, mutta vain neljä ristiturpaa oli lupa kaataa viikossa eli riistaa on tuolloin ollut. Kanta on sittemmin vaihdellut 50 vuoden kuluessa runsaista määristä niukkaan kantaan ja ajoittain jopa lähes olemattomaan. Huippua on pitäjässä edustanut metsästyskausi 1965-66, jolloin saalisluettelon mukaan alakyläläistenkin eräksi on korjattu 46 metsoa, 117 teertä, 100 peltopyytä, 49 sepelkyyhkyä, 113 sorsaa, mutta ainoastaan kolme pyytä ja 23 metsä sekä 29 rusakkoa. Yhteenlaskettuina nuo lukumäärät tuntuvat äkkipäätä tarkasteltuna suurilta, mutta maltillisesti on pientä riistaa tuolloinkin pyydetty eli noin joka kolmas seuran jäsen on saanut saaliiksi yhden metson ja ristiturvan ja keskimäärin jokainen jäsen vähemmän kuin yhden teeren ja sorsan miestä päälle. Kauhavan riekkokanta on ollut runsas heti sodan jälkeen ja jatkunutkin hyvänä aina 60-luvun alkupuolelle saakka, mutta niistä ei näytä lukua pidetyn, sillä ainakaan edellä mainitussa luettelossa ei ole merkitty saaliiksi saadun ainoatakaan ”mettäkanaa”, jonka kanta on sittemmin huvennut lähes yhdettömiin.

Vuosina 1971-72 on lintukanta ollut aallon pohjassa. Kauko Viitamäki on todennut tilanteen peltopyynkin osalta olleen ”suorastaan toivoton, ei minkäänlaista elonmerkkiä ole havaittavissa tästä linnusta”. Lintukatoa olikin jo osattu seurassa ennakoida, sillä mm. metson ampuminen oli kielletty jo 1969, eikä lupaa annettu useana vuotena sen jälkeenkään. Todettakoon, että lintutilanne meni jopa niin huonoksi, että metsäkanalintujen ”täysrauhoitus” tehtiin 1976 ja 1977 kunnes vuonna 1978 sallittiin jäsenille yksi teerikukko mieheen.

Peltopyitä eli ”rappikanoja” on varjeltu huonoina lintuvuosina ja vuodesta 1996 niiden ampuminen on ollut sallittua ainoastaan kanakoirakokeiden yhteydessä ja niissäkin tapaus tapaukselta harkinnan mukaan.

Ensimmäiset fasaanit on taajaman ympäristöön ”istutettu” aivan 1970-luvun alussa ja olivat peräisin tuolloin Inginnevan maastossa (lähellä Erämiesten nyk. ampumarataa) pääasiassa Lasse Saarimaan, Osmo Mäen, Veikko Luoman ja Heikki Sarparannan aloittamasta ja ylläpitämästä pienimuotoisesta fasaanitarhasta, josta lintuja siirrettiin Alakylänkin maille ja josta kanta lähti vähin erin kasvamaan. Lintuja, jotka mm. väritykseltään ovat ns. keskieurooppalaisia metsästysfasaaneja, on sittemmin siirretty seuran maille runsaasti ja mm. vuonna 1997 pidettiin jopa jonkinlaiset fasaanitalkoot, jolloin lintuja tuotiin kannan vahvistamiseksi Etelä-Suomesta saakka ja vapautettiin sekä Alakylän että Kauhavan metsästysseuran maastoihin. Lintukökkään omalla panoksellaan osallistuivat ainakin Aulis ja Jari Hautala, Esa Helenius, Harri Huhtala, Veli Mäkipernaa, Heikki Sarparanta ja tyttärensä Eeva-Liisa Mikkola sekä tämän kirjoittaja. Istutuksia on tehty tietysti metsästysseurankin taholta, jolloin puuhamiehinä ovat olleet mm. Veli Mäkipernaa ja Taito Lakso. Viime vuosina on Saksanseisojakerho siirtänyt alkusyksyisin kymmenittäin nuoria lintuja kenttäkokeitansa varten Alakylän maastoihin ja myös Kanakoirakerho on sittemmin ollut samalla asialla. Kanta onkin ollut runsaimmillaan noin 90-luvun puolivälin paikkeilla, mutta sittemmin ehtynyt pääasiallisimpina turmantuojina kanahaukka, kettu ja supikoira sekä varis ja munatuhoojina myös varikset sekä mitä ilmeisimmin räjähdysmäisesti viime vuosina lisääntyneet, lakisuojan vuonna 1993 saaneet naakat.

Kuva: Timo Hemminki

HIRVET – METSÄNREHULLA KASVATETUT
Ammoisina aikoina Kauhavallakin esiintynyt metsäpeura metsästettiin näillä tienoilla loppuun pian 1800-luvun puolivälin jälkeen ja melkein samanlaisen kohtalon koki myöhemmin myös hirvi. Peuraan ja sen pyyntiin liittyviä paikannimiä on Alakylänkin mailla kuten Hangaskorpi ja Hangasneva (ns. hangasaidoilla johdatettiin peurat sadinkuoppiin) ja joitakin ansahautojen jäännöksiä löytyi alueelta ainakin vielä joitakin vuosia sitten. Tämän kirjoittajan isä on kertonut Hahtomaassa nähdyn talvisodan alla hirvenjäljet, joita lumella ollutta jälkijonoa oli käynyt kummastelemassa ”puoli kylää” eli harvinaisia olivat, mutta pian jatkosodan jälkeen pitäjän alueella on jo tavattu silloin tällöin joitakin hirviä.

Lenni Kamppila ja Pauli Pohjanvirta vuokrasivat vuonna 1953 Alakylän ja Mäenpään maita hirvenmetsästystä varten. Miehet olivat jahdanneet lupahirveään koko syksyn, mutta tuloksetta. Viimeisiksi jahtipäiviksi miehet olivat pyytäneet avukseen Martti Järven ja Arvo Kankaanpään, jotka olivatkin saaneet lupansa kuntoon. Täydennysmiehet eivät kuitenkaan olleet ehtineet mukaan tositoimiin, sillä Lenni Kamppilan oli onnistunut kaataa Pikkumäen takaa nuori, mutta suurikokoinen uroshirvi.

Seuraavana vuonna samat miehet ja tiettävästi myös Jaakko Lumme olivat saaneet luvan yhden eläimen kaatoon, mutta hirveä ei saatu. Samana vuonna oli perustettu Alakylän Metsästysseura, jolle Kamppila ja Pohjanvirta luovuttivat alun alkaen viideksi vuodeksi vuokraamansa maat kesken sopimuskautta seuran jäsenyyttä vastaan.

Seuran ensimmäinen hirvenkaatolupa anottiin syksylle 1955. Puuhamiehenä toimi Arvo Kankaanpää, joka nimettiin myös jahtipäälliköksi. Jahtiporukkaan kuuluivat ainakin seuraavat: Emil Ekman, Vihtori Hopiavuori, Martti Järvi, Seppo Järvi, Lenni Kamppila, Kauko Kankaanpää, Pauli Pohjanvirta, Veli Pohjanvirta, Antton Rämäkkö, Vesa Salonperä, Olli Sarparanta sekä Matti Y. Sippola. Mukana on saattanut olla muitakin, mutta edellä mainitut muodostivat ydinjoukon. Viikatemies on tehnyt tehtävänsä, sillä tuosta joukosta ainoastaan Vesa on enää hirvitöissämme mukana, eikä Seppo Järvi enää harrasta metsästystä. Metsästysseuran ensimmäinen hirvijahti oli päättyä vesiperään, mutta viimeisenä jahtipäivänä oli saatu mukaan vielä muutama mies ja tulosta olikin tullut. ”Yksi hirvi tuli vasiten tapattamhan ittensä”, oli Martti Järvi tokaissut onnistuttuaan kaatamaan 187 kiloa teuraspainoltaan olleen uroshirven Mäkijärven eteläpäästä, melkein oman talonsa takaa.

Seuraavien parin kymmenen vuoden aikana hirviä oli niukasti ja saaliiksi saatiin hirvi tai kaksi syksyä kohti. Vuodesta 1976 hirvikanta alkoi elpyä ja sitä mukaa myös saalis kasvaa. 80-luvulle tultaessa hirvijahti oli yhtä juhlaa, ja alkoi jo käydä peräti työstä. Vuosi 1982 herätti hämmästystä, sillä hirviä oli alueella runsaasti ja kaatoluvatkin saatiin peräti 55 otukselle. Jahtipäällikkönä junaili Pekka Rantavuori apunaan Heikki Perälä ja Tapani Salo. Hirvikarjasta kaadettiin vaikeuksitta 53 päätä, joista 19 oli uroksia, naaraita sama määrä sekä 15 vasaa eli varovaisestikin laskien syksyn tulos oli 7-8 tonnia ”metsänrehuilla kasvatettua” lihaa, jota sattuvaa sanontaa on Kauko Viitamäki joskus seuran toimintakertomuksissa käyttänyt. Lähes samanlainen meininki jatkui vielä 1990-luvun alkupuolelle kunnes hirvimäärä laski muutamaksi vuodeksi, mutta nousten taas vuosisadan vaihteen tienoilla nykyisiin määriinsä eli 22-27 kaatolupaan.

Jukka Aerikkala on tilastoinut metsästysseuran hirvisaaliin alusta alkaen. Jukan erinomaisesta tilastosta näkyy, että eniten hirviä on kaadettu Susivuoren, Raunion, Konttiniemen ja Haapanevan alueilla ja saaliiksi on saatu 199 hirviurosta, 168 naarasta ja 268 vasaa eli kaikkinensa 635 hirveä! Alakylän suurimman hirven kaatajan titteliä piti aluksi hallussaan Seppo Sippola Liitistä syksyllä 1972 kaatamallaan ja lihapainoltaan 235 kilon sarvipäällä kunnes Matti Viitanen kuuppootti Kivinevalta 1976 uroshirven, joka painoi ”riisuttuna” 272 kiloa. Komein sarvikruunu on ollut Kauko Kankaanpään Kivikankaalla 1981 ampumalla sonnilla, jonka lapioissa oli 20 piikkiä ja joka sarvikruunu sittemmin arvosteltiin kultamitalin arvoiseksi.

Seuran mailla on joskus nähty yksittäisiä valkohäntäpeuroja, mutta aivan viime vuosina alueelle on muodostunut orastava metsäkauriskanta, joka selvästi kasvaa. Kauriiden ruokinta on käynnistetty useassakin kohteessa ja näille nopeasti lisääntyville pienille hirvieläimille on anottu syksyksi 2004 metsästysseuran ensimmäiset kaatoluvat.

Tapana on ollut antaa maanomistajalle lihapaketti tapauksissa, jolloin hirvi on kaadettu hänen seuralle vuokraamallaan maalla ja sittemmin paistilihoja on myös arvottu metsänomistajille. Hirvipeijaisten pito aloitettiin 80-luvun alusta pitäen ja ensi alkuun valmistettiin hirvikeitto miesporukalla varuskunnasta lainatulla kenttäkeittimellä. Sittemmin on laitettu naisväki asialle ja ruokittu maanomistajat Mäenpään kylätalolla, jossa puitteet ovat hyvät ja syöjiäkin aina piisannut.

RIISTANHOITOA – TEERI ILMAN VÄRIRAJAA
Seurassa on pyritty verottamaan riistaa ns. kestävän käytön periaatteella kuten nykykäsite kuuluu. Pienriistaa oli runsaasti vielä 1960-luvulla, mutta sittemmin kanta on vähentynyt kuten muuallakin ja siitä pitäen varsinkin metso ja peltopyy ovat olleet ”erityisessä suojeluksessa”. Metso kiellettiin vuonna 1969, mutta oli rajoituksin sallittua riistaa muutamina 1980-luvun vuosina. Vuodesta 1991 metson täyskielto on ollut voimassa yhtäjaksoisesti ja laji näyttääkin jonkin verran alueella lisääntyneen. Teerikantaa on hoidettu metsästysrajoituksin sallimalla pyytää eri vuosina 1-3 mustaa tai joskus ” yksi teeri ilman värirajaa”. Alkuvuosina runsaanakin esiintynyt riekko on ollut kiellettyä riistaa vuodesta 1971, mutta laji ei tunnu lisääntyvän, vaikka muutamia lintuja aina syksyisin näkyykin. Peltopyykannat ovat vaihdelleet ja linnun pyydystäminen on ollut tykkänään kiellettyä 1996 lähtien, mutta sallittu – kuten edellä jo on mainittu – kanakoirakokeiden yhteydessä. Peltopyitä ja sittemmin myös fasaaneja on keinoruokittu vuosikaudet ja varsinkin viime vuosina voimallisesti eli tuhansilla kaurakiloilla vuosittain. Samoista ruokapöydistä ovat saaneet eineensä myös rusakot ja nyttemmin myös alueella tavatut metsäkauriit ja pikkulinnutkin, joista ahneimpina keltasirkut. Kanahaukka ja kettu ovat olleet henkipattoja alusta pitäen ja niistä alettiin maksaa ”tapporahaa” vuonna 1969, joka ketulta oli 10 ja kanahaukasta seitsemän tuolloista markkaa. Verirahoista luovuttiin 1971 ja tilalle otettiin pisteet ja pokaalit. Kanahaukasta, ketusta ja minkistä tappaja sai viisi pistettä sekä näädästä peräti 10 ja mukaan näyttää myöhemmin otetun myös mäyrä kahden pisteen arvoisena.. Huuhkajan seura rauhoitti omalla päätöksellään jo 1970-luvulla ja kanahaukkahan sai valtakunnan suojan 1980-luvun lopulla. Kettuja ja viime vuosina runsastunutta supikoirakantaa on verotettu järjestämällä niiden päänmenoksi mm. yhteisjahteja, joissa on myös onnistuttu, ja kuluvana vuonna otettiin käyttöön pienehkö ”käpälämaksu” mm. repolaisten pyynnin kannustimeksi.

Metsästyskieltoalueena on ollut Mourunmäen ympäristö vuodesta 1977 alkaen ja sittemmin myös Karhunmaan kytö ja rauhoitusalueina ovat olleet mm. Mäkijärven lounaisranta sekä Mäenpäänjärvi ja Kivelän pellot sekä vesilinnustukselta Kauhavanjoki kylältä Lapuanjoen haaraan asti. Riistapeltoja on tehty 1960-luvun loppupuolelta alkaen ja 1970 nimettiin niiden ylläpitäjiksi ns. ”kylävetäjät” mm. Ahvennevan, Alakylän ja Silta- sekä Saarinevan ja Pökkelön riistapelloille. Pienriistan poikuearviointeja on tehty Valtion riistantutkimuslaitoksen johdossa jo 1960-luvun puolivälin jälkeen, samoin hirvien talvilaskentoja. Viime vuosina on osallistuttu riistakolmiolaskentoihin (RKTL) kirjaamalla riistaeläimet kahdesta ns. metsäkolmiosta ja yhdestä peltokolmiosta sekä sorsalinnut muutamilta vesilintujen laskentapisteiltä.

Vesilintujen elinoloja on paranneltu lähinnä Iso Vuosjärvellä (Pääjärvi eli ”Isoojärvi”), jossa toteutettiin suurimittainen vesilintuprojekti 1996 ja jota Metsästäjäin Keskusjärjestökin tuki. Lasse Saarimaan vetovastuulle näyttää tulleen telkänpönttöprojekti jo 1971. Kuluvana vuonna ovat Simo ja Ossi Hemminki, Simo Annala, Raimo Rajala ja Ari Sippola kunnostaneet ”joella” olevan Ämpin uoman entistä paremmin vesilinnuille soveltuvaksi. Alkuvuosien sorsamäärät ovat kuitenkin taakse jäänyttä elämää, jolloin lehmäkarjojen laidunnusalueilla vielä 70-luvullakin olleet savikroopit olivat sinisorsien ja tavien suosimia ja jolloin monikymmenpäiset sorsaparvet liikehtivät isoina parvina syönnösmaillaan iltahämärässä myöhäissyksyyn asti. Hanhet sitä vastoin näyttävät ohikulkumatkoillaan selvästi lisääntyneen, sillä kevät- ja syysmuuttojen aikoina saattaa peltolakioilla nykyisin nähdä syömäpuuhissa metsähanhiparvia, joissa on parhaimmillaan liki pari sataakin lintua.

Riistanhoitoyhdistyksen tunnustuksena riistan hyväksi tehdystä työstä on metsästysseurastamme palkittu Vilkas Hemminki 1989, Kyösti Kettunen 1993, Eeli Annala 1997 ja Veli Mäkipernaa 2001 vuoden riistanhoitajan tittelillä.

MOITI PUOLISOA – ÄLÄ KOIRAA
Alakylän ensimmäiset ajokokeet on järjestetty syksyllä 1969. Tuohon kokeeseen osallistui viisi koiraa, mutta kuten sihteeri Veikko Luoma on laatimassaan toimintakertomuksessa maininnut ”ilmojen haltija ei ollut suosiollinen ja huonon ensimmäisen päivän jälkeen kaikki luopuivat jatkosta.” Pää oli kuitenkin avattu ja metsästyskokeita ja erilaisia otteluita alettiin järjestää jatkossa lähinnä metsästyspystykorville ja ajaville koirille sekä seisoville lintukoirille, joille viimeksi mainituille seuran peltomaat ovat olleet erittäin otollisia koemaastoja. Seuran tuella on järjestetty jopa valtakunnallisia koetapahtumia kuten Kanakoirakerhon 100-vuotismaaottelu 2001 sekä hirvikoirien SM-haukut vuonna 2002 ja Saksanseisojakerhon Riistakoirakilpailu (SM) 1963 ja 1993 sekä mannermaisten kanakoirien kolmimaaottelu 2003, jotka kaikki ovat onnistuneet erinomaisesti ja kiitosta niistä on saatu valtakunnan rajojen ulkopuoleltakin.

Metsästysseuran jäsenillä on ollut ja on leegio erinomaisia metsästyskoiria kuten vaikkapa Pauliina Sippolan harmaanorjanhirvikoira Timmy (Timi), joka haukkui yhdeksän kertaa hirvenmetsästyskokeissa VOI-1 tuloksen ja jolta kaadettiin peräti 60 hirveä noin kymmenen syksyn kuluessa. Erinomaisia työkoiria on kouluttanut myös Paavo Hopiavuori, joista norjanharmaat Jami, Jamika ja Jesse sekä hänen Kyösti Kettusen kanssa yhteisesti omistama Hani ovat haukkuneet itsensä käyttövalioiksi. Lauri Mäkinen on ajattanut neljä suomenajokoiraansa käyttövalioiksi ja Risto Kankaan neljä kettuterrieriä näyttävät ärhennelleen itsensä valioiksi. Jäljempänä on kunniataulu, johon on otettu vähintään käyttövalion tittelin saavuttaneet metsästyspystykorvat, ajavat koirat ja luolakoirat. Laajempi lista olisi ollut mahdoton aikaansaada, koska hyviä käyttökoiria on ollut ja on iso joukko, mutta läheskään kaikilla ei ole sen kummempia meriittejä kuin käytännön tuoma taito metsästää isäntänsä apurina, joka kuitenkin on koiraharrastuksessa pääasia. Kanakoiria on ollut seuran jäsenillä lähes alusta pitäen ja oikeus ei tapahdu, ellei niistä tähän kirjata kunkin omistajan jäsenyytensä aikana metsästyskokeissa parhaiten palkittua kanakoiraa. Käyttövalion titteliä ei ole voitu ottaa kriteeriksi, koska sen saavuttaminen seisovien lintukoirien erikois-, kenttä- tai metsäkokeissa on lujan takana. Esimerkkinä tästä on Harri Huhtalan ja Birgitta Vuorelan irlanninsetteriuros Douedal`s Irwin, joka vuonna 2002 oli brittiläisten kanakoirien Kenttien voittaja ja samana vuonna jopa Suomen menestynein brittiläisrotuinen seisova lintukoira, mutta ei siltikään toistaiseksi käyttövalio.

Kun omistaa metsästyskoiran pennusta alkaen, kouluttaa sen, käyttää sitä kokeissa ja metsästelee tämän kumppaninsa kanssa usein jopa kymmenkunta vuotta, niin koiraan kiintyy ja tunnetta tulee suhteeseen väkisinkin. Joskus kuulee jopa sanottavan, että ”moiti vaikka akkaani (ukkoani), mutta älä koiraa.” Siinä on kuitenkin menty jo liian pitkälle, onpa koira minkä sortin valio hyvänsä!

Teksti: Seppo Takamaa